Talvisodan veteraanit perustivat Sotaveteraaniliiton edeltäjäyhteisön Suomen Aseveljien Liiton Talvisodan päätyttyä 4.8.1940. Liitto ehti toimia muutaman vuoden, kun se välirauhansopimuksen perusteella lakkautettiin 21. tammikuuta 1945.
Vasta yli kymmenen vuotta sotien jälkeen veteraanien yleinen valtakunnallinen järjestystyö alkoi uudestaan, jolloin Rintamamiesten Asuntoliitto perustettiin 29.9.1957. Vuonna 1964 siitä tuli Suomen Sotaveteraaniliitto ry ja se sai nykyisen järjestörakenteensa.

Sotaveteraanien järjestäytyminen alkaa

Suomen Aseveljien liitto, joka oli tiettävästi maan suurin kansalaisjärjestö, lakkautettiin välirauhansopimuksen perusteella tammikuussa 1945. Tämän lakkautuspäätöksen jälkeen sotaveteraanit eivät rohjenneet järjestäytyä yli kymmeneen vuoteen. Toisaalta aikaakaan yhdistystoiminnalle ei juuri ollut, sillä jälleenrakennus ja perheiden perustaminen vei rintamalta palanneiden ajan ja energian. Suurin este oli kuitenkin poliittinen: sekä kotimainen äärivasemmisto että Neuvostoliitto olisivat pitäneet sotaveteraanien yhdistystä vastustettavana ja todennäköisesti vaatineet sellaisen lakkauttamista välirauhansopimuksen vastaisena.

Se, että järjestäytyminen lähti varovaisesti liikkeelle 1950-luvulla, johtui eräästä rintamamiesten maansaantilain epäkohdasta: sotien jälkeen säädetty maanhankintalaki rajasi maansaannin ulkopuolelle ne rintamamiehet, jotka eivät olleet perheellisiä. Nämä henkilöt ryhtyivät perustamaan maansaantioikeutta vailla olleiden yhdistyksiä. Näistä kolme päätti vuonna 1957 perustaa Rintamamiesten Asuntoliitto -nimisen yhdistyksen. Sen perustajäsenistä toimii edelleen yksi: Hyvinkään Sotaveteraanit ry (aiemmalta nimeltään Hyvinkään Rintamamiesten Maanhankintayhdistys ry) .

Asuntoliitto keskittyi siis maanhankintaan ja asuntoasioihin. Ensin perustettiin yhdistyksiä, joiden nimissä oli lopussa sana "maanhankintayhdistys". Hieman myöhemmin alettiin perustaa yhdistyksiä, joiden loppuosa kuului "asuntoyhdistys". Tämä muutos johtui siitä, että kaikki veteraanit eivät enää halunneet pientilaa tai omakotipalstaa vaan asunnon kerrostalosta. Kerrostaloasuntojen rakentamiseen ryhdyttiinkin eri puolilla Suomea, ja se jatkui vilkkaana aina 1970-luvulle saakka.

1950 - 1960-lukujen taitteessa syntyi toisella suunnalla myös muuta kuin puhtaasti maanhankintaan ja/tai asuntoasioihin keskittynyttä veteraanitoimintaa. - Kun oli huomattu, miten huonoissa taloudellisissa oloissa monet sotaveteraanit elivät, varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa, heitä tukemaan perustettiin eri puolille maata ns. huoltoyhdistyksiä. Osa niistä liittyi yllä mainittuun Asuntoliittoon, osa ei. Fuusio maanhankinta-/asuntoyhdistysten ja huoltoyhdistysten välillä saatiin aikaan vuonna 1962, jolloin myös Rintamamiesten Asuntoliiton nimi muutettiin Rintamamiesten Asunto- ja Huoltoliitoksi.  

Mainittakoon, että huoltoyhdistys-termin on säilyttänyt nimessään kautta vuosikymmenten Tampereella toimiva Tampereen Sotaveteraanien Huoltoyhdistys ry, joka on perustettu vuonna 1961 ja joka oli pitkään maan suurin yksittäinen sotaveteraaniyhdistys. Lahdessa puolestaan toimi pitkään yhdistys, joka säilytti nimessään sanan "asuntoyhdistys". Kyseessä oli Lahden Rintamamiesten Asuntoyhdistys ry, joka oli perustettu 1958.

Kaikki muut asunto- ja huoltoyhdistykset muuttivat nimensä - yleensä jo 1960-luvun puolivälissä tai viimeistään jälkipuoliskolla - muotoon sotaveteraaniyhdistys. Tämä tapahtui siis joko heti tai pienellä viipeellä, kun Suomen Sotaveteraaniliitto nykymuotoisena perustettiin vuonna 1964. Kyse ei ollut varsinaisesta perustamisesta, vaan vanhan Asunto- ja Huoltoliiton uudelleenorganisoinnista ja uudelleennimeämisestä. Tämä muutos osui samoihin aikoihin, kun maahan perustettiin toinenkin samalla asialla ollut liitto, Rintamamiesten Asunto- ja Tukiliitto (myöhemmin Rintamamiesveteraanien Liitto, nykyään Rintamaveteraaniliitto). Sen kanssa käytiin kovaa kilpailua koko 1960-luvun jälkipuolisko, mikä varmaankin aktivoi veteraanikenttää ja sai monet liittymään jompaankumpaan.

Kasvu olikin niin voimakasta, että esimerkiksi Sotaveteraaniliitto kasvoi viidessä vuodessa muutaman tuhannen jäsenen pikkuliitosta yli sadantuhannen jäsenen suurliitoksi vuonna 1970. Se ohitti kilpailevan liiton, jonka puolelta siirtyi kokonaisia yhdistyksiä Sotaveteraaniliiton puolelle. Näitä olivat mm. maamme ruotsinkieliset veteraanit ja heidän jo perustamansa yhdistykset. Liittojen yhdistämistä yritettiin koko 1960-luvun jälkipuolisko, ja tätä asiaa ajoi nimenomaan Sotaveteraaniliitto. Rinnakkaisliitto ei kuitenkaan suostunut fuusioon: se halusi ajaa pelkästään maavoimien miesten asioita. Naiset, upseerit, meri- ja ilmavoimat oli rajattu sen toimenkuvasta pois. Lisäksi katkera kamppailu kentällä oli aiheuttanut sen, että yhdistymiselle oli paljon psykologisiakin esteitä.

Kun Sotaveteraaniliitto järjestäytyi uudelleen 1964, uusia yhdistyksiä alkoi syntyä nopeaan tahtiin. Samalla ryhdyttiin perustamaan piirejä, sillä liiton sääntöjen mukaan yhdistysten oli kuuluttava liittoon piirin kautta. (Vanhassa Asuntoliitossa sen paremmin kuin Asunto- ja Huoltoliitossakaan ei ollut ollut piirejä, vaan yhdistykset olivat kuuluneet liittoon suoraan.)  - Piirit saatiinkin melko nopeasti perustetuiksi: vanhin eli Uudenmaan piiri perustettiin 3.1.1965. Vuonna 1965 perustettiin myös Helsingin, Pirkanmaan ja Etelä-Pohjanmaan piirit. Seuraavana vuonna perustettiin peräti 14 piiriä. Näin oli saatu kotimaan suomenkielinen alue jo kokonaan katettua piiriverkostolla.

Neljä ensimmäistä piiriä olivat siis pääkaupungissa ja sitä ympäröivässä maakunnassa sekä toisaalta Pirkanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla. Kahden viimeksi mainitun mukana olo listassa ei ole sattumaa: sotaveteraanien järjestäytymisaste oli kaiken aikaa korkein juuri Pirkanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla, ja nämä kaksi piiriä olivat hyvin keskeisiä koko toiminnassa. Mitä järjestäytymisasteeseen tulee, Helsingissä se taas oli yksi maan heikoimpia, eikä Helsingissä - varsinkaan väestömääräänsä nähden - syntynyt ollenkaan samanlaista ryntäystä sotaveteraaniyhdistysten perustamiseen kuin muualla maassa. Asiaan palataan alempana.

Kun Helsingin piiri perustettiin, yhtenä perustajana oli kaupunkiin jo aikaisemmin perustettu Pääkaupungin Rintamamiesten Asunto- ja Huoltoyhdistys. Se oli kuulunut jo vanhaan Rintamamiesten Asuntoliittoon (vuodesta 1962 Rintamamiesten  Asunto- ja Huoltoliittoon), jonka nimi muutettiin Suomen Sotaveteraaniliitoksi vuonna 1964. Näin ollen se oli Helsingin vanhin yhdistys - vaikka se ei koskaan muuttanutkaan nimeään sotaveteraaniyhdistykseksi, niin kuin melkein kaikki muut vanhat asunto- tai asunto- ja huoltoyhdistykset tekivät sen jälkeen, kun uudelleenorganisoidun liiton nimeksi tuli Suomen Sotaveteraaniliitto.

Kyseinen yhdistys oli sitä paitsi perustettu hieman keinotekoisesti: kun Asuntoliitosta erosi aikanaan, erinäisten riitojen tähden, siihen vanhastaan kuulunut Helsingin yhdistys, tilalle oli saatava jotakin. Uusi yhdistys nimeltään Pääkaupungin Rintamamiesten Asunto- ja Huoltoyhdistys perustettiin 11.7.1960. Perustamissopimuksessa oli kuusi nimeä: Kauno Reijonen, Hugo Hänninen, Artturi E. Vihervuori, Lauri Kanninen, Vilho Setälä ja E. Jutila. Rekisteröinti seurasi ripeästi - jo noin viikon kuluttua (19.7.1960). Yhdistys sai rekisterinumeron 79331, joka on voimassa edelleen.

Yhdistyksen tarkoituksena oli toimia 5.5.1945 annetun maanhankintalain mukaista maansaantioikeutta vaille jääneiden vuosien 1939 - 1945 sotien rintamamiesten etujen ajajana. Tästä olikin koko Sotaveteraaniliiton ensimmäisen edeltäjän eli vuonna 1957 perustetun Rintamamiesten Asuntoliiton toiminta saanut alkunsa. Tähän liittoon kuului vuonna 1958 kaksitoista jäsenyhdistystä ja vuonna 1962 seitsemäntoista jäsenyhdistystä eri puolilta maata.

Koska edellinen Helsingin yhdistys oli lähtenyt liitosta "ovet paukkuen" (toimisto oli liiton ja Helsingin yhdistyksen yhteinen ja se samoin kuin muu toiminta pääasiassa Helsingin yhdistyksen kustantama), uuden yhdistyksen sääntöihin merkittiin varta vasten, että "yhdistys kuuluu jäsenenä Rintamamiesten Asuntoliitto ry:hyn" ja että jos yhdistys jostakin syystä lopettaisi toimintansa, sen varat tuli luovuttaa Rintamamiesten Asuntoliitto ry:lle, tai "ellei sitä enää ole", Sotainvalidien Veljesliitto ry:lle.

Jostain syystä pääkaupungin uudet jäsenet karttoivat tätä yhdistystä ja liittyivät mieluummin uusiin sotaveteraaniyhdistyksiin, joita alettiin perustaa vuodesta 1965 alkaen. Saattaa olla, että vanha ja kömpelö nimi jo yksinään karkotti mahdollisia tulijoita. Joka tapauksessa tämä yhdistys kutistui vähitellen pois kokonaan. - Mitä ilmeisimmin pelkäksi "paperiorganisaatioksi" kuihtunut yhdistys poistettiin Helsingin piirin kirjoista vuonna 1973. Sen jälkeen koko yhdistyksestä ei ole kuulunut mitään, vaikka se on edelleen yhdistysrekisterissä - olemassa olevien ja toimivien yhdistysten joukossa.

Pääkaupungin Rintamamiesten Asunto- ja Huoltoyhdistys oli kuitenkin perustamassa Helsingin sotaveteraanipiiriä: piirin perustamiseen tarvittiin kolme yhdistystä, ja kun keväällä 1965 Helsinkiin oli perustettu kaksi uutta sotaveteraaniyhdistystä (Kanta-Helsinki ja Itä-Helsinki), voitiin piiri perustaa näiden kolmen toimesta 21.6.1965.

Piirin perustaminen

Piiri perustettiin 21.6.1965 liiton toimistossa. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Paavo Siltanen ja sihteeriksi Aarne Kesänen, joka toimi vuosina 1965 - 1970 liiton toiminnanjohtajana. Jäseniä koko vastaperustetussa piirissä oli vuoden 1965 lopussa 424 eli sangen vähäinen määrä pääkaupungin kokoon nähden.

Piirin perustamiseen tarvittiin kolme yhdistystä. Tällainen tilanne oli syntynyt 26.4.1965, kun Helsingin alueelle perustettiin, täsmälleen samana päivänä, kaksi uutta yhdistystä: Kanta-Helsinki ja Itä-Helsinki. Kanta-Helsinki oli luotu yhden joukko-osaston, ns. Ässärykmentin, pohjalle. Vanhastaan oli olemassa jo vuonna 1960 perustettu Asunto- ja Huoltoliiton aikuinen ja alainen yhdistys, Pääkaupungin Rintamamiesten Asunto- ja Huoltoyhdistys, ja kun kaksi uutta (sotaveteraani)yhdistystä perustettiin, vieläpä samana päivänä, yhdessä nämä kolme saattoivat perustaa piirin.

Kolmas uusi sotaveteraaniyhdistys Helsingin alueelle syntyi vielä samana vuonna, kun majuri Kalervo Talvitien kotona perustettiin elokuun alussa (4.8.1965) Helsingin Sotaveteraanit ry. Kalervo Talvitie toimi liiton toimistopäällikkönä vuodesta 1965 vuosikymmenen loppuun, joten hänellä oli tuntumaa ja innostusta uuden liiton asioihin. - Yhdistyksen nimi vaikuttaa hieman harhaanjohtavalta; uuden yhdistyksen perustamisen takana olivat lähinnä yhden joukko-osaston, ns. Tyrjän rykmentin veteraanit. -  Tyrjän rykmentiksi kutsuttiin jatkosodan aikaista JR 7:ää, jota komensi aikanaan jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth.

Kun Itä-Helsinki oli lähinnä itähelsinkiläisiä varten ja kaksi muuta lähinnä tiettyihin joukko-osastoihin kuuluneita varten, yhdistyskenttään jäi aukko, joka täyttyi paria vuotta myöhemmin: yksi uusi sotaveteraaniyhdistys saatiin Helsingin alueelle vielä vuonna 1967, kun Keski-Helsingin Sotaveteraanit ry perustettiin. Tiettävästi tämä yhdistys katsottiin tarpeelliseksi jäsenhankinnan kannalta.; Keski-Helsinki oli sananmukaisesti neutraalisti "keskellä" - mitään erityistä maantieteellistä tai joukko-osastopohjaista taustaa ei oletettu eikä odotettu. Lisäksi Keski-Helsingin perustamiseen vaikutti se, että uusien yhdistysten perustamisella katsottiin jo itsessään olleen stimuloiva vaikutus: niihin tuli helpoimmin uusia jäseniä. Jäsenhankintatavoitteessa onnistuttiin hyvin, sillä ensimmäisen toimintavuoden lopussa uudella yhdistyksellä eli Keski-Helsingillä oli jo 753 jäsentä. Myöhemmin Keski-Helsinki kasvoi piirin suurimmaksi jäsenyhdistykseksi.

Näiden neljän uuden sotaveteraaniyhdistyksen rinnalla piirissä roikkui aina vuoteen 1973 kuihtumassa ollut Asunto- ja Huoltoyhdistys, johon ei juuri liittynyt uusia jäseniä. On oikeastaan outoa, ettei tämän yhdistyksen nimeä muutettu sotaveteraaniyhdistykseksi, niin kuin tehtiin yleensä muualla maassa, kun lähes kaikki vanhat asunto-, huolto- ja asunto- ja huoltoyhdistykset muutettiin sotaveteraaniyhdistyksiksi. Tällöin kyseinen yhdistys olisi ehkä saattanut saada paljonkin uusia jäseniä.

Lisäksi piiriin ilmestyi muutamaksi vuodeksi eräs "kummajainen": vuonna 1967 piiriin liittyi Tikkurilan Sotaveteraanit ry, joka toimi Helsingin maalaiskunnan eli nykyisen Vantaan puolella. Tikkurila kuitenkin erosi Helsingin sotaveteraanipiiristä vuonna 1974 ja siirtyi Uudenmaan sotaveteraanipiiriin.

Piiriin jäi vuodesta 1974 siis neljä helsinkiläistä sotaveteraaniyhdistystä, jotka oli perustettu vuosina 1965 - 1967. Alueen väestö- ja veteraanipohjaan nähden jäsenmäärä oli melko vaatimaton. Esim. vuonna 1986 piirin alaisten yhdistysten yhteenlaskettu henkilöjäsenmäärä oli vajaat viisi tuhatta (4 849). Miehiä varsinaisista jäsenistä oli 3 559 ja naisia 1 290. Vasta 1990-luvulla jäsenmäärä nousi roimasti, mutta tämä johtui ennen muuta siitä, että Espoo ja Vantaa siirtyivät Uudenmaan piiristä Helsingin piiriin.

Kuten liiton 30-vuotishistoriikissa vuonna 1987 todettiin, "veteraanien järjestäytymisaste Helsingissä ei ole yhtä korkea kuin yleensä maaseutupaikkakunnilla". Tämä johtui siitä, että ihmiset olivat eri suunnilta tulleita:

"Sotaveteraaneista kuten muistakin pääkaupungin asukkaista suurin osa on muualta Suomesta tänne muuttaneita. He eivät tunne toisiaan, eikä heillä ole sellaista maakunnallista kosketusta ja perinnettä, joka toisi heidät luonnostaan veteraanien yhteisiin järjestötoimintoihin."

Lisäksi on tietenkin otettava huomioon se, että Aseveliliiton lakkautus oli painanut synkentävän leimansa koko sotaveteraanitoimintaan, joka sitä paitsi oli vielä 1960-luvulla uutta miehillekin, sekä se, että naiset eivät välttämättä edes kokeneet itseään "veteraaneiksi". Tästä syystä naiset alkoivat tulla mukaan vasta myöhemmin. Myös toiminnan tarpeellisuus saatettiin nähdä kyseenalaisena: osa veteraaneista halusi unohtaa raskaat sotavuodet kokonaan ja suunnata elämässään sananmukaisesti "eteenpäin".  Asiaan vaikutti myös poliittinen ilmapiiri: paitsi ulkopoliittinen varovaisuus myös sisäpolitiikassa esiintynyt veteraanikielteinen ilmapiiri: kun 1940-luvun loppu ja 1950-luku olivat olleet "vaikenemisen" aikaa, 1960-luvulla sota-aika nostettiin esiin, mutta sellaisesta näkökulmasta, joka palveli lähinnä Neuvostoliittoa. Suomi ja sen veteraanit syyllistettiin, ja näin alkanut sotiemme "uudelleenarviointi" sekä sitä seurannut 1970-luvun taistolaisliike pelottivat ainakin osaa veteraanikunnasta niin, että he eivät uskaltaneet tulla toimintaan mukaan ollenkaan.

Tiettävästi jopa presidentti Kekkonen suhtautui veteraaneihin - invalideja lukuun ottamatta - kielteisesti. Veteraanit saivat olla mukana esimerkiksi puolustusvoimain paraateissa, "mutta vain lippulinnan muodossa". Kekkosen mukaan itsenäisyydellä ei pitänyt "elämöidä" eikä "venäläisiä tarpeettomasti ärsyttää".  Yleensä samalla linjalla oli koko valtiovalta. - Asian totesi vuonna 2012 espoolainen Niilo Ihamäki yhdistyksensä lehden pääkirjoituksessa näin: "Valtion johto katsoi sodan jälkeisenä aikana 1980-lukuun asti, että suhteet itäiseen naapuriin olivat niin herkät, ettei veteraanienkaan asialla saanut 'elämöidä'".

Vaikka Helsingin piiri oli eräs liiton vanhimpia piirejä, on mainittava erikseen, että toiminnan aktiivisuudessa esimerkiksi Pirkanmaa ja sen pääkaupunki Tampere menivät edelle. (Aikanaan liiton piirissä esitettiinkin, että koko liiton keskuspaikan olisi pitänyt olla Tampereella eikä Helsingissä.) Lisäksi piirin yhdistykset olivat muodostuneet, kuten aiempana kerrottiin, hieman erikoisella tavalla: niistä vain yksi (Itä-Helsinki) oli selkeästi maantieteellinen eli kaupunginosakohtainen. Kaksi (Helsinki ja Kanta-Helsinki) oli alun perin muodostettu joukko-osastopohjalle, vaikka niiden säännöissä tätä ei mainittukaan. - Tämä on perin poikkeuksellista: yleensä maan kaikilla paikkakunnilla oli vain yksi yhdistys. Vain Lahti teki poikkeuksen: siellä oli aikanaan jopa neljä yhdistystä! Niistä kolme toimi maantieteellisesti erikseen mainitulla alueella: Etelä-Lahden Sotaveteraanit ry, Keski-Lahden Sotaveteraanit ry ja Länsi-Lahden Sotaveteraanit ry. Niiden lisäksi oli - vanhaa perua Asuntoliiton ajoilta - Lahden Rintamamiesten Asuntoyhdistys, joka oli perustettu jo maaliskuussa 1958. Lisäksi Lahdessa toimi - kuten Helsingissä ja Espoossa - myös rekisteröity Sotaveteraanikuoro.

Vain Lahti oli siis Helsingin kaltainen useamman yhdistyksen paikkakunta. Edes Turussa tai Tampereella ei ollut kuin yksi yhdistys - pienemmistä kaupungeista puhumattakaan. Ero Lahteen oli kuitenkin siinä, että lahtelaiset yhdistykset oli perustettu maantieteelliselle (seurakunnalliselle) pohjalle: jo keväällä 1967 Lahden Sotaveteraanipiiri mainosti lahtelaisyhdistyksiä Etelä-Suomen Sanomissa ilmoituksella, jossa todettiin:

"Toivomme, että kaikki Lahdessa asuvat sotiemme veteraanit hakeutuisivat oman seurakuntansa alueella toimivaan sotaveteraaniyhdistykseen."

Alla oli neljän seurakunnan alueelta yhteyshenkilöiden tiedot kultakin. Keski-Lahden seurakunnan alueella toimi Keski-Lahden yhdistys, Launeen seurakunnan alueella Etelä-Lahden yhdistys ja Salpausselän seurakunnan alueella Länsi-Lahden yhdistys. Nämä yhdistykset oli sitä paitsi "synnytetty" kaikki melko lyhyessä ajassa: kun Lahdessa oli kevääseen 1967 vain yksi yhdistys (= vanha asuntoyhdistys), noin kuukauden sisällä syntyi kolme uutta yhdistystä, jotka käyttivät nimessään sanaa "sotaveteraani".  

Helsinkiläisistä yhdistyksistä vain yksi oli siis selkeästi maantieteelliselle pohjalle perustettu, kaksi oli puolestaan luotu joukko-osastopohjalle (näistä tosin Kanta-Helsinki leimallisemmin kuin Helsinki). Niihin saattoi toki liittyä kuka tahansa veteraani, samoin kuin Itä-Helsingin sotaveteraaneihin. Vuosina 1965 - 1966 tilanne oli siten varsin erikoinen: Helsingissä oli yksi yhdistys itäisiä kaupunginosia varten ja sen rinnalla kaksi joukko-osastopohjaista. Vaikka mainittujen yhdistysten säännöt eivät estäneet ketään tulemasta jäseneksi, niihin ei liitytty niin runsain joukoin kuin mitä Helsingin kokoisen kaupungin väestöpohja olisi voinut antaa olettaa.

Tästä syystä vielä yksi yhdistys, nimeltään Keski-Helsinki, perustettiin - hiukan myöhemmin kuin muut. Uuden yhdistyksen perustamisen katsottiin "aktivoineen" järjestäytymättömiä veteraaneja. Asiaa on kuvattu piirin 40-vuotishistoriikissa näin:

"Helsinkiläisten sotaveteraanien hajanaisuutta ajatellen jäsenistön kokonaismäärän kasvattaminen saattoi parhaiten onnistua - - uuden sotaveteraaniyhdistyksen perustamisen kautta. Tätä silmällä pitäen pidettiin 28.1.1967 Metsätalolla kokous, jonka oli kutsunut koolle ylimetsänhoitaja Lauri Härö. - - Kokous päätti yksimielisesti perustaa uuden sotaveteraaniyhdistyksen, jonka nimeksi hyväksyttiin Keski-Helsingin Sotaveteraanit."

Uusi yhdistys, Keski-Helsingin Sotaveteraanit ry, kasvoi nopeasti - lopulta piirin ja koko liitonkin suurimmaksi: vuonna 1967 perustetusta Keski-Helsingin Sotaveteraanit ry:stä tuli Helsingin alueen "yleisyhdistys" ja sittemmin myös koko piirin suurin yhdistys, mikä johtui siitä, että useimmat uudet jäsenet halusivat liittyä juuri siihen.

Järjestäytymisaste Helsingissä oli, kuten edellä jo todettiin, alemmalla tasolla kuin muualla maassa. Piirin jäsenmäärä kasvoi vuoteen 1990 tultaessa vajaaseen kuuteen tuhanteen (5 830) jäseneen. "Todennäköistä on, että jäsenmäärämme vielä lähivuosina hieman nousee", toiminnanjohtaja Tiirikkala totesi alkuvuodesta 1990, "vaikka muualla maassa ovat yhdistysten jäsenmäärät tiettävästi jo kääntyneet laskuun". Siten esimerkiksi vuonna 1989 uusia jäseniä oli tullut "enemmän kuin koskaan aikaisemmin" eli 651. Vaikka poistumakin oli ollut melko suuri, nettolisäykseksi tuli vajaat 300 uutta jäsentä. Tämä selittyi toiminnanjohtaja Tiirikkalan mukaan sillä, että "helsinkiläisveteraanit ovat olleet hitaita järjestäytymään ja järjestäytymisasteemme on vieläkin alemmalla tasolla kuin muualla maassa". Helsingissä riitti siis jäsenpotentiaalia - uusia jäseniä tuli jatkuvasti lisää. Lisäksi "jäsenuskollisuus" oli erinomainen: "eroamisia ei tapahdu juuri muuten kuin viimeisen iltahuudon tai toiselle paikkakunnalle siirtymisten takia", toiminnanjohtaja Tiirikkala totesi vuoden 1990 alussa.

Helsingissä laskettiin vuonna 1992 olleen kirjoilla 22 219 veteraania. Helsinkiläisissä veteraaniyhdistyksissä (sotaveteraanit, rintamaveteraanit, sotainvalidit, sotavangit) puolestaan oli vuoden 1993 alussa jäseniä yhteensä 12 850.   Tämä oli 58 % helsinkiläisveteraanien kokonaismäärästä. Veteraaniyhdistysten yhteenlasketussa jäsenmäärässä ei kuitenkaan ole huomioitu päällekkäisjäsenyyksiä, joita oli esim. sotaveteraanien ja sotainvalidien kesken paljon. Näin ollen todellinen prosenttiluku on alhaisempi. Toisaalta laskennasta näkyvät jääneen pois rintamanaiset kokonaan.

Juuri vuosina 1991 - 1992 elettiin kuitenkin veteraanitoiminnan "kulta-aikaa": 1980-luvun lopulla oli otettu käyttöön kansallinen veteraanipäivä ja tammenlehvätunnukset, 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahtaminen vaikutti Suomen sotien uudelleenarviointiin ja veteraanien yleisen arvostuksen nousuun. Lisäksi monet veteraanit olivat vielä hyvissä voimissaan ja toimivat yhdistyksissään ahkerasti. - Juuri näinä vuosina eräät yhdistykset (esim. Helsingin Sotaveteraanit ry) saavuttivat kaikkien aikojen jäsenennätyksensä.

Aina vuoteen 1993 Helsingin sotaveteraanipiiri muodostui neljästä yhdistyksestä, jotka olivat (aakkosjärjestyksessä):

• Helsingin Sotaveteraanit ry

• Itä-Helsingin Sotaveteraanit ry

• Kanta-Helsingin Sotaveteraanit ry

• Keski-Helsingin Sotaveteraanit ry

Vuoden 1992 jälkeen tilanne muuttui - melko paljonkin. Kaksi suurta yhdistystä vaihtoi piiriä, ja siten Helsingin piiriin tulivat:

• Espoon Sotaveteraanit ry vuonna 1993

• Vantaan Sotaveteraanit ry vuonna 1994

Nämä kaksi suurta yhdistystä nostivat piirin jäsenmäärää melkoisesti. Samalla piirin nimi muutettiin muotoon Helsingin Seudun Sotaveteraanit ry. Yhdistysrekisteriin muutos tosin on merkitty tapahtuneeksi vasta 10.3.1995.

Näiden lisäksi myös muita, pienempiä, yhdistyksiä liittyi piirin jäseniksi:

• Veteraani Tuki ry (USA) vuonna 1993

• Suomen Sotaveteraanien Viron yhdistys vuonna 1993

• Inkeriläiset ja karjalaiset heimoveteraanit ry vuonna  1997

• Suomen Sotaveteraanit Australia Inc vuonna 2005.

Yhdysvalloissa, Virossa ja Australiassa toimivat yhdistykset liitettiin Helsingin (seudun) piiriin, koska liiton sääntöjen mukaan yhdistykset eivät voineet kuulua liittoon suoraan, vaan niiden oli kuuluttava siihen aina jonkin sotaveteraanipiirin kautta. Ulkomailla toimineille yhdistyksille katsottiin luontevimmaksi pääkaupungin sotaveteraanipiiri, joka sitä paitsi oli esimerkiksi Viron yhdistystä maantieteellisestikin lähimpänä. Inkeriläisillä ja karjalaisilla heimoveteraaneilla puolestaan oli toimisto Helsingissä, ja yhdistyksen toimialue oli koko Suomi (samoin kuin Ruotsi, Viro ja muu entisen Neuvostoliiton alue).

Mihinkään maakunnalliseen piiriin yllä mainittuja yhdistyksiä ei ollut perusteita sitoa, sillä niiden jäsenkunta (USA, Australia) oli alun perin lähtöisin eri puolilta Suomea. Ja koska Helsingin seudun yhdistyksiin kuuluneet veteraanit olivat suuressa määrin vasta sotien jälkeen Helsinkiin muuttaneita, Helsingin piiri edusti jo valmiiksi "koko Suomea". Lisäksi liiton toimisto oli Helsingissä.